Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita. Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.
»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko sen hätälipuksi?»
»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa, en pane vastaan.»
Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.
»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»
»Siihen olen minäkin valmis», huomautti Janis.
Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat kämmenellään.
Janis tarttui arpaan — hän oli vetänyt ristillä varustetun lapun.
»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi siinä turkissaan kuten muutkin.
»Se oli kuin hyppäys kylmään veteen», huomautti hän.