Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen.
Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.
Karlen oli nojautunut Birkenbaumiin.
»Nythän on kaikki lopussa? Eikö olekin?» »Luultavasti», vastasi mies.
»Sinä kestät kauemmin kuin minä.»
»Luultavasti.»
»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka kuolevat, ne kai heitetään mereen?»
»Luultavasti.»
»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin hitaasti — — —.
Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi,
Birkenbaum.»
Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja nyyhkytti.