Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti veneeseen.
Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.
Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut erota pojastaan.
»Nyt on jo aika, isä Dauda», kiirehti Grünthal vanhusta.
»Minä jään», sanoi vanhus.
»Minä en mene. En millään hinnalla!» huusi Janis.
»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»
»Isä!»
»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan minut. Mene, astu veneeseen.»
»En koskaan. Minä en voi. En mene.»