»Meidän elämämme kestää seitsemänkymmentä ajastaikaa tai korkeintaan kahdeksankymmentä ja jos elo on ollut parhainta, on se ollut työtä ja vaivaa» — — — niin alkaa pappi juhlallisella äänellä ja pitää noiden sanojen johdosta liikuttavan puheen. Hän kertoo vainajasta, miten hänenkin elämänsä oli ollut työtä ja vaivaa, hän kertoo pitkäaikaisesta sairaudesta, kertoo, miten hän oikealla kristityn kärsivällisyydellä kaikki kesti. Hän puhuu maallisesta tavarasta, ja että vainajalla sitä oli yltä kyllin, mutta ettei hänen sydämensä liikoja ollut kiintynyt siihen, vaan oli halannut sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva ja varasta — — —. Hän puhuu vihdoin jälkeenjääneestä sairaasta orvosta, lesken murtuneesta sydämestä ja kääntyy Hänen puoleensa, joka hyljättyjen kyyneleet kuivaa — — —.
Ja leski, murtunein sydämin, peittää kasvonsa valkealla liinalla — — — peittääkseen sitä, ettei hänellä ollut kyyneleitä, mitä kuivata. Jälkeenjäänyt sairas orpo istuu haudan reunalla ja katsoo puoleksi pelästynein, puoleksi uteliain silmin arkkua, ajattelee ja tuumii eikä voi ymmärtää, mitä varten isä pannaan niin syvälle maahan — — —.
Viimeisen siunauksen sanat häipyivät, pappi jättää haudan.
Neljä miestä tarttuu mukana tuotuihin lapioihin ja lähestyy hautaa.
Eräs heistä kumartui pienen orvon puoleen ja kuiskasi hänelle:
»Pikku Matihs, heitä nyt isälle kolme kourallista santaa ja katso vielä kerran kirstua, sinä näet hänet nyt viimeisen kerran.»
Lapsi tottelee ja heittää välinpitämättömänä nuo kolme kourallista santaa. Sitten pistää mies lapionsa maahan, nostaa lapsen ylös, kantaa hänet hautajaisvieraiden joukosta lähellä olevalle kummulle istumaan.
»Istu tässä, pikku Matihs, sillä aikaa kuin me hautaamme isäsi.»
Lapsi, joka heikkojen jalkojensa vuoksi mielellään kannatutti itseään, katsoo mieheen ja sanoo:
»Kahrl!»