Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon levottomuus vaivaa häntä.
Hän astuu taloon, menee isännän kamariin.
Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.
»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin», vastaa Kahrl nauraen.
»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»
»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän kamariinne.»
Gailitin emäntä ravisti päätään.
»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän näki sinut katolla ja tunsi sinut… Mutta miksikä et tahdo mennä sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän teidät kahdenkesken.»
»Mutta minä en ensinkään tahdo tavata Raudupin emäntää», vastasi Kahrl.
»Miksi et tahdo? Kahrl, ethän vain ole niin tyhmä, että — — —.»