»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»
»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»
»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»
Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee pitkin hänen ruumistaan.
Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»
»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänelle tarttunut pala kurkkuun.
Hetken vaitiolo. Kahrl istuutuu takkakivelle.
»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»
Raudup-äiti! … Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.
Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa: