»Toinen morsianko?!»
»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa,
Kahrl… totta tosiaan.»
Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.
»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.
Mutta Raudupin emäntä tarttuu häntä käteen, eikä päästä menemään.
»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?» huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy, en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen syyn.»
Onpa tuosta nyt vaivaa, ajatteli Kahrl, kiukun noustessa.
Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — — —. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen sanoo hän:
»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei ole sinun talosi vaan pikku Matihsin…»
Raudupin emäntä päästää Kahrlin käden irti.