Varmoin askelin jättää tämä huoneen.
* * * * *
Raudupin emäntä palaa jälleen kotiinsa.
Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta — — — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on… Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret sinusta huolisivat…!
Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus, sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?
Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt, päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään. Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa sen kaappiin.
Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:
»Joko olet kotona, äitiseni? Katso miten kiltti olen ollut, minä nukuin.»
»Näen sen», vastasi äiti lyhyeen ja aikoo sulkea kaapin oven.
»Oletko tuonut tuliaisia minulle?» kysyy lapsi.