Mutta Kahrl ei kerro, mikä hänen sydäntään ahdistaa.
»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.
Silloin kertoo Kahrl hänelle kaikki.
Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä, jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.
Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa. Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu nuoren vaimonsa puoleen…
»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska on tullut takaisin meidän luoksemme.
Vanhemmat antavat esikoiselleen nimeksi Matihs.
UKONILMA.
Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa. Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain», sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.
Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch — kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.