Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin. Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.
Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen, niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä, joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä, niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka, tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista, kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.
Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa, aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään, pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.
»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie», nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»
»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»
»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys, niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää, muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»
»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi, kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»
Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.
»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no ymmärrätkö nyt?»
Mahrz hymyili ja ravisti päätään.