»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»
Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.
»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.
»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika hiljaisesti.
»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa on annettu vääriä tietoja.»
Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.
»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui. Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle — mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»
Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti.
»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle ja sanoi:
»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi. Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon, että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»