Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin »ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut. Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata, terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt vallitsi isän ja pojan välillä.
* * * * *
Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan! Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan. Hän arasteli puhua siitä itse.
»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa, jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.
Andrew lupasi.
Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen — käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan, ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin. Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä kunnes seura loppuisi? … Silloin lähestyi Paul häntä.»
»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»
»Minun täytyy mennä kotiin», vastasi Andrew.
»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene sairas, mitä?»
»Sairas, — en. En ole sairas.»