»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no, onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt isäukkoosi, Andrew?»
»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta! En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»
Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.
»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul. »Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle myöskin vastenmielistä. No, jaa… Mutta hän antaa minulle luvan tulla tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää, koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko sinulla rahaa?»
Andrew punastui ja vastasi: »Ei.»
»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä, ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan. Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa taskusta.
»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten. Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»
Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.
»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»
»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua, että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua — ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»