»Tänä iltana ei sinun pitäisi mennä», pyysi Aatami.
»Miten niin? Miksikä ei? Pelkäätkö varkaita?»
»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»
»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu tuskin ollenkaan.»
»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami, heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä. Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»
»Myönnä mieluummin, että pelkäät varkaita!» sanoi Andrew.
»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.
»No, siis näkemiin!» sanoi Andrew ja kiiruhti pois.
Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa vielä kauan.
»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka, ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen tuleen. —