»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada Ssehtmalin!»
»Älähän nyt toki.»
»Mitä tehdä, huonot ajat.»
»Paha paikka todellakin.»
Hetken astuivat molemmat ääneti eteenpäin. Kumpikin vaipuneena ajatuksiinsa.
»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.
Andrew huokasi eikä puhunut mitään.
»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»
»Miten voit puhuakaan tuollaisia tyhmyyksiä», vastasi Andrew paheksuen.
»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa, ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni! Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»