»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»
»Tee se, tyttöni, ehkä se vähän auttaa.»
Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan! Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät… Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen ikkunan.
Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.
Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.
»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä, pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja. »Puhuhan Marija!»
»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin. »Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun tähtesi — oi!»
Pari kyyneltä vierähti hänen poskiltaan alas.
»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»
»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»