»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli, eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»
»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen», vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.
»Saman tekevää.»
»Mutta etkö tahtoisi syödä jotain?» kysyi vaimonsa.
»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!» vastasi Roplain ja sammutti tulen.
Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.
Ukonilma nousi nousemistaan.
* * * * *
Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan, jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.
Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja Paul.