Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei menisi, vaan palaisi takaisin.
Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin kapakkaan.
Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta, tämän tietämättä — kuka niin teki?… »Älä varasta, älä varasta isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?… Niin ei voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun, jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! …
»Älä mene, älä mene!» varoitti omatunto. Mutta Andrew meni.
Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan. Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin. Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi ketterästi vapauteen.
Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.
Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet. Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? … Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? … Hän oli sadat kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut… varastanut. Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei tahtonut olla… Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi lattiaan.
Se oli juomalasi, josta äiti illalla oli juonut vettä.
»Kuka siellä on?» kysyi äidin pelästynyt ääni, »isä, isä, kuuletko?»
Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi hän, voimatta liikuttaa jäseniään.