»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut häneen! …» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.
Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:
»Isäntä, isäntä, tule — auta — Andrew on ammuttu…»
»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen soinnun, »Andrew… Andrew!» ja kiiruhti ulos.
»Hukassa, kaikki hukassa… kaikki… kaikki… »vaikeroi emäntä, seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa … pelastakaa…»
Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti kädessään.
Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.
»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys…» voivotti isä, »poikani, rakas poikani — älä kuole — oi, älä kuole…» rukoili äiti, ja molemmat heittäytyivät alas maahan.
Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin…
Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja vastaan.