»Kuollut!» sanoi Aatamin isä hiljaa ja pyyhki silmiään.
Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis lisää.
»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan rauhallisella äänellä: »Katon alle!»
Sitten hän meni sisään, pannakseen takin ylleen.
Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa, liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?
Silloin astui Aatamin isä sisään.
»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.
Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin. Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! … Hän heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä hirveässä tuskassaan seinää vastaan…
ANDRIKSON.
»Täällä on eräs isäntä, joka haluaa puhutella herra kreiviä.»