»Kuka hän on?»
»Klauzen.»
»Hyvä on. Minä tulen… Mitä hän tahtoo?»
»En tiedä, herra kreivi. Hän ei sitä sano.»
»Hyvä on.»
Hoikka palvelija poistuu äänettömästi huoneesta ja kreivi jatkoi vielä hetkisen sanomalehden lukemista. Sitten lehti rapisi ja hän nousi. Kalpeana kuumuudesta, astui hän korkean ikkunan eteen, jonka markiisi oli laskettu alas asti ja avasi sitä hiukan. Uunin kuumuus löi ulkoa häntä vastaan. »Kauheata», mumisi hän, sulkiessaan nopeasti taas ikkunan ja kääntyi katsomaan kallisarvoista ilmapuntaria, joka jo viikkokauden oli näyttänyt »kuivuutta». Eikä nytkään toivoa! Kreivi vääristi kasvonsa ja lähestyi hitain askelin pientä pöytää, jonka mustalla marmorilaatalla leveässä hopeavadissa oli sifoonipullo läpikuultavien jääpalojen keskellä. Sihisten valui kylmä kivennäisvesi hiottuun juomalasiin, ja kreivi joi.
Sitten astui hän ruokasaliin.
Linnassa ei löytynyt erikoista vastaanottohuonetta talonpojille, ja nämä vastaanotot tapahtuivat sentähden käytävässä. Niin olivat isä ja isoisä tehneet, samaten teki myöskin nykyinen omistaja. Hän tuli kylläkin pääkaupungista, maan hienojen tapojen yliopistosta, ja hänen arvolleen alentavaa oli, seistä puoli — jopa kokonaisia tunteja käytävän vedossa, palvelustyttöjen, palvelijain ja kyökkipiian kuunnellessa hänen keskustelujaan alustalaistensa kanssa, mutta ruokasaliin, jonne hän antoi kutsua talonpojat, jättivät ne niin pahan hylkeenrasvalla voideltujen saappaiden ja kosteiden vaatteiden hajun, että hänen täytyi ottaa uudelleen käytäntöön isän ja isoisän tapa. Siksi aikoi hän tälläkin kertaa lähteä ulos käytävään, mutta muisti samalla että Klauzen kuului hänen sivistyneempiin alustalaisiinsa. Hän oli kai vapautunut hylkeenrasvan hajusta. Kreivi kosketti soittokellon nappia, jonka kutsusta sama hoikka palvelija tuli sisään.
»Tuo hänet tänne ruokasaliin», käski hän.
»Kyllä, herra kreivi», vastasi palvelija, kumartaen kevyesti ja lähti ulos.