Kreivi vetäytyi ruokapöydän taa. Miehellä voisi kaikesta huolimatta olla hylkeen rasvalla voidellut saappaat jaloissaan ja siltä varalta olisi neljän askeleen etäisyydestä hieman etua. Sitäpaitsi ei hän antanut alustalaistensa, joilla oli hiukan sivistystä, suudella kättään. Pöytä muodosti jonkinlaisen kädelle suutelemisen mykän torjumisen, jos alustalaisisännällä oli kyllin hienotunteisuutta tätä huomata. Käytävässä kreivi tavallisesti pani kädet selän taa sanoessaan ystävällisesti: »ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista.» Mutta hänellä oli samalla aina epämieluinen tunne ja siitä syystä hän teki tällaiset yritykset niin vaikeiksi kuin suinkin mahdollista.
Hetken kuluttua avautui ovi ja talonpoikaisesti, mutta siististi puettu mies astui sisään ja jäi aivan oven suuhun seisomaan.
»Hyvää päivää, armollinen herra kreivi.»
»Hyvää päivää.»
Tervehdys kuulosti nöyrältä, vastaus ystävälliseltä. Herra ja alustalainen tarkastivat toisiaan. Kreivi näki päivän polttamat, täyteläiset, kauniit talonpoikaiskasvot, joissa kuvastui voima ja tyyni itsetietoisuus; isäntä hienot kalpeat kasvot, suuret, ystävälliset silmät ja tarmokkaan suun.
»Te olette Klauzenin isäntä Andrikson?» sanoi kreivi.
»Olen, armollinen herra kreivi.»
»Minua ilahduttaa nähdä teitä, Andrikson. Olen jo kuullut teistä. Te olette hyvä, ahkera isäntä.»
Andrikson joutui hämilleen ja mumisi jotain itsekseen. Sitten hän sanoi: »Työtä täytyy tehdä, armollinen herra kreivi, muuten ei tule toimeen tällaisina aikoina.»
»Niin, ei ole helppoa», vastasi kreivi. »On vaikea aika sekä suurille että pienille maaisännille… Joko olette isännöinyt kauankin Klauzenissa?»