»Armollinen herra…» sanoi isäntä, mutta ei päässyt pitemmälle punastuessaan.
»Puhukaa vaan aivan vapaasti, Andrikson. Olenhan osoittanut alustalaisilleni, että tahdon teille kaikille pelkkää hyvää. Ja etenkin te, sen miehen poikana, jota isäni piti parhaimpana miehistään, voitte olla varma minun erikoisesta avustani kaikkina aikoina. Se tahtoo sanoa, jos te olette sen tarpeessa. Minä luulen että olette isäukkonne tapainen. Teidän maineenne ainakin takaa sen. Mitä teillä on sydämellänne? Puhukaa ilman minkäänlaista arkuutta.»
Isäntä oli puristanut vasemman kätensä sormet nyrkkiin ja hieroi tätä koneellisesti oikeata kämmentä vastaan.
»Armollinen herra kreivi», alkoi hän, »tämä ei ole mikään valitus, joka minut on tuonut tänne ja sittenkin — on se jonkinlainen. Minun täytyy syyttää metsänvartijaanne.»
»Metsänvartijaa? Mitä hän sitten…? Onko hän kieltänyt teiltä jotain jota tarvitsette?»
»Hän uhkaa vetää minut oikeuteen.»
»No, mitä! Minkätähden?»
»Koska olen muka kaatanut tammia ilman oikeutta.»
Kreivin asento muuttui hiukan jäykemmäksi.
»Mitä? Mitä?» kysyi hän. »Te olisitte kaatanut tammia? Miten hän sellaista väittää? Oletteko sitten joitakin kaatanut?»