Mutta nuori Cubbon veikin hänet muassaan ja — loppua ei maksa vaivaa kertoa.
Kahden kauppa — kolmannen korvapuusti.
Naimisen perästä seuraa taantuminen, väliin suuri, väliin pienempi; mutta se tulee ennemmin tai myöhemmin ja molempien asianomaisten pitää koettaa luiskahtaa huomaamatta sen yli, jos he tahtovat viettää loppuikänsä tavalliseen tyyneen tapaan.
Cusack-Bremmilin avioliitossa tämä taantuminen ilmaantui vasta kolme vuotta häiden jälkeen. Bremmil oli vaikea hoidettava parhaimpinakin aikoina; mutta hän oli kumminkin vallan mallikelpoinen aviomies kunnes lapsi kuoli ja Mrs. Bremmil pukeutui mustaan pukuun ja laihtui ja suri niinkuin maailman perusteet olisivat murtuneet. Bremmilin olisi ehkä pitänyt lohduttaa häntä. Hän koetti tehdäkin niin, luulen ma, mutta jota enemmän hän lohdutti, sitä enemmän Mrs. Bremmil suri, josta syystä Mr. Bremmil tietysti kävi yhä tyytymättömämmäksi. Asian laita oli se, että molempien olisi pitänyt saada jotain vahvistavaa. Ja he saivatkin. Mrs. Bremmil voi kyllä nyt nauraa sille, mutta siihen aikaan hänellä ei ollut ollenkaan naurun aihetta.
Mrs. Hauksbee näettekö ilmaantui näköpiiriin; ja missä hän vaan näyttäytyi, siellä oli syytä peljätä selkkauksia. Simlassa häntä sanottiin "myrskylinnuksi". Minä itsekin tiedän viisi kertaa, jolloin hän ansaitsi tuon nimen. Hän oli pieni, tummaverinen, laiha nainen, melkein luuta ja nahkaa vaan. Silmät hänellä oli suuret, vilkkaat, violetin siniset ja käytös mitä viehättävintä. Ei tarvinnut muuta kuin mainita hänen nimensä iltapäivällä teepöydän ääressä, niin jokainen nainen huoneessa nousi ylös — eikä siunannut häntä. Hän oli viisas, sukkela, vilkas ja hehkuva, enemmän kuin kukaan muu hänen sukupuolestaan, mutta hänessä oli aika paljon ilkeyden ja vallattomuuden henkeä. Hän saattoi kuitenkin olla hyvä omallekin sukupuolelleen. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.
Bremmil vetäytyi yhä enemmän kodista pois lapsen kuoleman ja siitä seuraavan yleisen epähauskuuden jälkeen, ja Mrs. Hauksbee otti hänet haltuunsa. Häntä ei ollenkaan huvittanut pitää salassa vankejaan. Hän otti hänet julkisesti haltuunsa ja näki, että muut sen näkivät. Bremmil ratsasti hänen kanssaan ja käveli hänen kanssaan ja puhui hänen kanssaan ja kävi huviretkillä hänen kanssaan ja söi välipalaa Pelkillä hänen kanssaan, kunnes ihmiset rypistivät silmäkulmiaan ja huudahtivat: "Sehän on häpeällistä!" Mrs. Bremmil pysyi kotona katsellen kuolleen lapsen vaatteita ja itkien tyhjään kätkyeesen. Hän ei välittänyt mistään muista hommista. Mutta kahdeksan rakasta, hellää ystävätärtä kertoi hänelle vihdoin kuinka asiat olivat, sillä tavalla, että heidän kertomuksensa ydinkohta kaikin mokomin kävisi hänelle selväksi. Mrs. Bremmil kuunteli tyynesti ja kiitti heitä hyvistä uutisista. Hän ei ollut niin viisas kuin Mrs. Hauksbee, mutta ei hän ollut tyhmäkään. Hän piti tietonsa salassa eikä virkkanut mitään Bremmilille siitä, mitä oli kuullut. Tämä on muistettava. Puhumisesta aviomiehelle, taikka itkemisestä hänen tähtensä ei vielä milloinkaan ole lähtenyt mitään hyötyä.
Kun Bremmil oli kotona, mikä muutoin ei usein tapahtunut, hän oli tavallista hellempi. Se juuri ilmaisi hänen laitansa. Hän pakoitti itsensä olemaan hellä osittain tyynnyttääkseen omaatuntoansa, osittain tyydyttääkseen Mrs. Bremmiliä. Ei kumpanenkaan seikka onnistunut.
Silloin tuotiin kirje, joka sisälsi: "Heidän ylhäisyytensä Lordi ja
Lady Lyttonin käskystä on virassa olevalla adjutantilla kunnia pyytää
Mr. ja Mrs. Cusack-Bremmeliä Peterhoffiin 26 p. heinäkuuta, kello puoli
kymmenen i.p." — Vasemman puolisessa alakulmassa seisoi "tanssit".
"Minä en voi mennä", sanoi Mrs. Bremmil, "se on kovin pian pikku
Florrie paran kuoleman … mutta minä en tahdo estää sinua, Tom."
Hän tarkoitti sillä kertaa sitä, mitä sanoikin, ja Mr. Bremmil arveli, että ehkä hänen sitten pitäisi mennä sinne hiukan näyttäytymään vaan. Tässä hän sanoi toista kuin ajatteli; ja Mrs. Bremmil tiesi sen. Hän aavisti — naisen aavistus on paljoa varmempi kuin miehen tieto — että Bremmil oli alusta alkaen aikonut mennä ja Mrs. Hauksbeen kanssa. Hän istautui miettimään ja hänen miettiessään selvisi hänelle, että kuolleen lapsen muisto on paljoa vähemmän arvoinen kuin elossa olevan aviomiehen rakkaus. Hän teki suunnitelman ja uskalsi koko onnensa siihen. Tällä hetkellä hän huomasi, että hän tunsi Tom Bremmilin vallan juurta jaksaen ja tähän tuntemiseensa hän perusti toimensa.