"Tom", sanoi hän, "minä menen Longmorelle päivällisille 26 p:nä.
Parasta olisi, jos sinä söisit päivällisesi klubissa."
Tämä päästi Bremmilin pulasta, hän kun näet oli miettinyt miten pääsisi syömään päivällistä Mrs. Hauksbeen kanssa, ja hän oli nyt niin kiitollinen ja tunsi itsensä kovin vähäpätöiseksi ja syylliseksi — mikä oli hyvin terveellistä. Bremmil läksi kotoaan kello viiden aikaan mennäkseen ratsastamaan. Noin puoli kuusi iltapuolella tuotiin suuri nahkapeitteinen koppa Phelpsiltä Mrs. Bremmilille. Hän oli semmoinen nainen, joka osasi pukeutua. Hän ei ollut nyt turhaan tuhlannut kokonaista viikkoa miettiessään tätä pukua, kuinka hän sen ompeluttaisi ja pistellyttäisi ja palttaisi ja kuroisi ja — miksi sitä nyt sanotaankaan. Se oli komea puku — hiukan mustan puhuva. Minä en osaa sitä selittää, mutta se oli semmoinen, jommoisia muotilehdet sanovat mestariteoksiksi — puku, joka heti pistää silmään ja saa meidät seisomaan suu ammollaan. Hän ei hyvin paljon miettinyt, mitä hän nyt teki, mutta katsoessaan suureen peiliin huomasi hän ilokseen, ettei hän milloinkaan elämässään ollut näyttänyt noin kauniilta. Hän oli pitkä, vaaleaverinen ja osasi käyttäytyä komeasti, kun vaan tahtoi.
Päivällisen perästä Longmorella hän läksi tanssiaisiin — hiukan myöhään — ja tapasi Bremmilin juuri taluttamassa Mrs. Hauksbeeta. Tämä pani hänet punastumaan, ja kun herrat hyörivät hänen ympärillään pyytääkseen häntä tanssimaan, hän näytti erinomaisen komealta. Hän kirjoitti tanssikirjansa täyteen paitsi kolmea tanssia, joiden kohdat hän jätti tyhjiksi. Mrs. Hauksbeen ja hänen katseensa kohtasivat toisensa kerran, ja Mrs. Hauksbee ymmärsi että nyt oli sota — kova sota — syttynyt heidän välillään. Hän alkoi hyökkäyksensä epäsuotuisissa olosuhteissa, sillä hän oli komentanut Mr. Bremmiliä hiukan liian paljon juuri nyt, ja se oli vähän harmittanut miestä. Paitsi sitä Mr. Bremmil ei milloinkaan ollut nähnyt vaimoaan noin kauniina. Hän tuijotti häneen oven suusta ja vilkuili häneen käytävissä, hänen kulkiessaan ohi kavaljeeriensa kanssa. Bremmil tuskin saattoi uskoa, että tuo oli sama itkusilmäinen, mustapukuinen nainen, joka aamiaispöydässä kostutti munia kyynelillään.
Mrs. Hauksbee koetti parastaan pitääkseen häntä kiinni, mutta kahden tanssin perästä Bremmil meni lattian poikki vaimonsa luo ja pyysi tanssia.
"Minä pelkään, että te olette tullut liian myöhään, Mister Bremmil", sanoi hän säkenöivin silmin.
Silloin hän rukoili häneltä yhtä ainoata tanssia, ja armollisesti antoi Mrs. Bremmil hänelle viidennen valssin. Onneksi oli n:o 5 tyhjä hänen tanssikirjassaan. He tanssivat sen yhdessä ja huoneessa syntyi hieman liikettä. Bremmil oli hiukan aavistanut, että hänen vaimonsa osaisi tanssia, mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hän tanssisi noin taivaallisesti. Valssin loputtua hän pyysi toista tanssia — armosta vaan, ei ansiosta, ja Mrs. Bremmil sanoi: "Näytä minulle tanssikirjasi, kultaseni!" Hän veti sen esiin, niinkuin pikku vallaton koulupoika näyttää kielletyt makeisensa opettajalle. Se oli jokseenkin täynnä "H" kirjaimia ja lopuksi vielä "H" oli vietävä iltaselle. Mrs. Bremmil ei virkkanut mitään, mutta hän hymyili ylenkatseellisesti, veti kynällään n:o 7:n ja nro 9:n yli — siinä meni kaksi "H":ta — ja antoi takasin tanssikirjan, johon hän nyt oli kirjoittanut oman nimensä H:n sijaan — lempinimen, jota vaan hän ja hänen miehensä käyttivät. Sitten hän sormellaan uhkaili Mr. Bremmiliä ja sanoi nauraen: "Voi sinua tuhma, tuhma poika!"
Mrs. Hauksbee kuuli tämän ja — hän tunnusti sen — hän tunsi joutuneensa tappiolle. Bremmil vastaanotti numerot 7 ja 9 kiitollisuudella. He tanssivat n:o 7:n ja istuivat n:o 9:n ajalla pienessä teltissä. Mitä Bremmil sanoi ja mitä Mrs. Bremmil teki, se ei koske ketään.
Kun musiikki alkoi soittaa "The roastbeef of Old England" (Vanhan Englannin härkäpaisti), nämä molemmat menivät verannalle ja Bremmil rupesi katselemaan vaimonsa kantotuolia (se oli siihen aikaan, jolloin ei vielä käytetty vaunuja), sillä aikaa kuin Mrs. Bremmil meni pukuhuoneesen. Mrs. Hauksbee tuli verannalle ja sanoi: "Te kai viette minut iltaselle, Mr. Bremmil?" Bremmil punastui ja näytti häpeävän vastatessaan: "Hm — niin! Minä aion saattaa kotiin vaimoni, Mrs. Hauksbee. Tässä lienee tapahtunut pieni erehdys." Koska hän näet oli mies, niin hän puhui ikäänkuin koko syy olisi ollut Mrs. Hauksbeen.
Mrs. Bremmil tuli ulos pukuhuoneesta puettuna joutsenen untuvilla koristettuun viittaan, valkonen "pilvi" pään ympäri. Hän näytti säteilevän iloiselta ja siihen hänellä oli syytäkin.
Pariskunta läksi yhdessä pimeään ja Bremmil ratsasti hyvin lähellä kantotuolia.