Minä olen nähnyt kuinka Hayes koetti kesyttää hurjaa hevosta — minä olen nähnyt tongan ajajan opettavan vikuria ponia — minä olen nähnyt ankaran metsänhoitajan totuttavan peltopyykoiraa pyssyn laukauksiin — mutta semmoista kasvatusta kuin Pluffles "Nimittämättömissä" sai kokea, en ole aavistanutkaan. Häntä totutettiin ottamaan kiinni ja tuomaan, aivan kuin koira. Hän oppi vahtimaan kuin koira, heti kun Mrs. Reiver sanoi pienimmän sanankaan. Hän oppi pitämään suostumuksia, joita Mrs. Reiver ei aikonutkaan pitää. Hän oppi olemaan kiitollinen tansseista, joita Mrs. Reiver ei milloinkaan aikonut tanssia hänen kanssaan. Hän oppi vilusta värisemään tunnin ja neljänneksen tuulenpuolella Elysiumia, odottaessaan päättäisikö Mrs. Reiver tulla ratsastamaan vai ei. Hän oppi keveässä vierailupuvussa rankkasateella etsimään vaunuja ja sitten kulkemaan vaunujen sivulla kun hän oli löytänyt ne. Hän oppi miltä tuntuu kun kohdellaan niinkuin hindulaista tavarankantajaa ja juoksutetaan ympäri kuin kokkipoikaa. Kaiken tuon hän oppi ja vielä paljon lisää. Ja hän sai maksaa koulustaan.
Hän taisi ehkä jollain hämärällä tavalla otaksua, että se oli hienoa ja mahtipontista, että se tuotti hänelle arvoa miesten kesken ja oli juuri niinkuin pitikin. Ei kenenkään velvollisuus ollut sanoa Plufflekselle, että hän oli hupsu. Seurustelutapa tänä vuoden aikana oli siksi hienoa, ettei kenenkään soveltunut ottaa selkoa tuosta asiasta; ja sekaantuminen toisen miehen tuhmuuksiin on aina turhaa työtä. Pluffleksen eversti olisi voinut komentaa hänet takasin omaan rykmenttiinsä, kuullessaan kuinka asian laita oli. Mutta Pluffles oli viime kerralla käydessään kotimaassa kihlannut englantilaisen tytön ja eversti ei inhonnut mitään niin paljon kuin naimisissa olevaa aliluutnanttia. Hän nauraa hymähteli vaan kuullessaan kuinka Plufflesta kasvatettiin ja sanoi, että se oli "hyvä koulu pojalle". Mutta se ei ollut ollenkaan hyvä koulu. Se saattoi hänet tuhlaamaan rahoja yli varojensa, jotka tosin olivat hyvät. Sen lisäksi tuo kasvatus turmeli keskinkertaisen pojan ja teki hänestä kymmenennen asteen miehen mitä ikävintä laatua. Hän joutui pahaan seuraan ja hänen pikku laskunsa Hamiltonin jalokivikaupassa oli vallan hämmästyttävä.
Silloin Mrs. Hauksbee otti ohjakset käsiinsä. Hän ryhtyi asiaan vallan yksin, tietäen hyvin mitä ihmiset hänestä sanoisivat; ja hän ryhtyi siihen tytön tautta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Pluffleksen morsiamen piti tulla erään tädin suojassa lokakuussa viettämään häitä Pluffleksen kanssa.
Elokuun alussa Mrs. Hauksbee huomasi, että nyt oli aika sekaantua asiaan. Tottunut ratsastaja tietää täsmälleen, mitä hänen hevosensa aikoo tehdä, juuri ennenkuin se tekee sen. Samoin kokenut nainen, semmoinen kuin Mrs. Hauksbee, arvaa heti kuinka nuori mies kulloinkin tulee käyttäytymään — varsinkin, jos sama nuori mies on semmoisen pauloissa kuin Mrs. Reiver oli. Mrs. Hauksbee sanoi, että ennemmin tai myöhemmin pikku Pluffles purkaisi kihlauksensa vallan syyttä — tehdäkseen vaan mieliksi Mrs. Reiverille, joka palkinnoksi pitäisi häntä jalkainsa juuressa ja palvelijanaan juuri niin kauvan aikaa, kuin se huvittaisi Mrs. Reiveriä. Mrs. Hauksbee sanoi tuntevansa sellaisten seikkain oireet. Ja jollei hän niitä tuntenut, niin ei sitten kukaan.
Sitten hän hyökkäsi anastamaan Plufflesta pois vallan vihollisen tulen alta; aivan niinkuin Mrs. Cusack-Bremmil vei Bremmilin pois aivan Mrs. Hauksbeen nenän alta.
Tätä erityistä sotaa kesti seitsemän viikkoa — me sanoimme sitä seitsenviikkoiseksi sodaksi — ja tuuma tuumalta molemmat puolueet koettivat laajentaa tai puolustaa aluettaan. Tarkka kertomus tästä täyttäisi koko kirjan, eikä sittenkään olisi täydellinen. Jokainen, joka tuntee tällaisia asioita, voi itse kuvitella yksityisseikkoja. Se oli suurenmoinen taistelu — sen vertaista ei milloinkaan enää tule olemaan, niin kauvan kuin Jakko vuori seisoo — ja Pluffles oli voiton palkkana. Ihmiset sanoivat hävyttömiä asioita Mrs. Hauksbeestä. He eivät tienneet, mistä syystä hän taisteli. Mrs. Reiver taisteli osittain siitä syystä, että Pluffles oli hyödyllinen hänelle, mutta pääasiallisesti siitä syystä, että hän vihasi Mrs. Hauksbeeta ja nyt heidän piti kummankin koettaa voimiaan. Ei kukaan tiedä mitä Pluffles ajatteli. Hänellä ei ollut paljon ajatuksia viisaampinakaan hetkinään, ja nekin vähät, joita hänellä oli, tekivät hänet itserakkaaksi. Mrs Hauksbee sanoi: — "Poika on pelastettava ja ainoa keino, jolla voi hänet pelastaa, on se että kohtelee häntä hyvin."
Hän siis kohteli Plufflesta kuin hienoa ja kokenutta miestä ainakin. Vähitellen Pluffles siirtyi siirtymistään entisen liittolaisensa puolelta vihollisen puolelle, joka osoitti hänelle semmoista kunnioitusta. Häntä ei enää milloinkaan lähetetty etuvartioiden luo vaunuja vahtimaan, eikä hänelle luvattu semmoisia tansseja, joita ei milloinkaan tanssittu, eikä hänen kukkaroaan tyhjennetty enää. Mrs. Hauksbee talutti häntä suitsista; ja kun hän muisti kuinka Mrs. Reiver oli häntä kohdellut, pani hän arvoa tälle muutokselle.
Mrs. Reiver oli totuttanut pois hänet kokonaan puhumasta itsestään, ja pannut hänet ylistämään Mrs. Reiverin avuja. Mrs. Hauksbee toimi vallan toisin ja voitti hänen luottamuksensa, niin että hän mainitsi kihlauksestaan tytön kanssa Englannissa, puhuen ylenkatseellisesti ja säälien tuosta "poikamaisesta hulluudestaan". Tämä tapahtui kun hän kerran iltapäivällä joi teetä Mrs. Hauksbeen kanssa keskustellen, oman arvelunsa mukaan, hauskalla ja huvittavalla tavalla. Mrs. Hauksbee oli nähnyt edellisen sukupolven miehiä vallan samaa maata, joista oli kypsynyt lihavia kapteeneja ja pulleita majuureja.
Keskimääräisen arvion mukaan tuon naisen luonteessa oli noin kaksikymmentä kolme eri puolta. Jotkut sanoivat, että niitä oli enemmän. Hän rupesi puhelemaan Plufflekselle äidilliseen tapaan, aivan niinkuin olisi ollut sata, eikä viisitoista vuotta eroa heidän iällään. Hänen äänessään oli jonkunmoista kurkkuäänistä väräjämistä, joka vaikutti lempeästi, vaikka se, minkä hän sanoi, oli kaikkea muuta kuin lempeätä. Hän huomautti kuinka perin hullua, melkeimpä voisi sanoa kunnotonta, Pluffleksen käytös oli ja kuinka ahdas hänen näköpiirinsä oli. Silloin Pluffles jupisi jotain, että hän "luotti omaan arvostelukykyynsä, kuten hienon miehen sopii"; ja tämä juuri raivasi tien sille, mitä Mrs. Hauksbee sitten tahtoi sanoa. Pluffles olisi vallan masentunut, jos joku toinen nainen olisi noin puhunut; mutta kun Mrs. Hauksbee sen sanoi tuolla lempeällä liehakoivalla tavallaan, niin hän vaan tunsi surua ja katumusta — aivan niinkuin hän olisi kuullut tavallista paremman saarnan. Vähitellen, hyvin hellävaroen ja hiukkasen aina kerrallaan hän rupesi noukkimaan pois itserakkautta Pluffleksesta, aivan niinkuin riu'ut irroitetaan pois sateenvarjosta ennenkuin siihen pannaan uusi päällinen. Hän kertoi Plufflekselle ajatuksensa hänestä ja hänen arvostelukyvystään ja maailman tuntemisestaan; kuinka Pluffles oli käytöksellään joutunut naurettavaksi muitten ihmisten silmissä; kuinka Pluffles nytkin oli aikonut ruveta liehakoimaan häntä, Mrs. Hauksbeeta, jos vaan viimeksi mainittu olisi suonut hänelle tilaisuutta siihen. Sitten hän sanoi, että avioliitto saisi hänet vakaantumaan ja loi suloisen pikku kuvan — vallan ruusun punertavan — tulevasta Mrs. Pluffleksesta, joka kulkisi elämän halki luottaen miehensä "arvostelukykyyn" ja "maailman tuntemiseen", semmoisen miehen, jossa ei ollut mitään moitteen siaa. Minä en ymmärrä, kuinka hän sai nämä molemmat lausunnot sopimaan yhteen. Mutta ei Pluffles huomannut, että ne olivat yhtään ristiriidassa.
Se oli oikeen mainio pikku saarna — paljoa parempi kuin minkä papin tahansa — ja se loppui liikuttavalla viittauksella Pluffleksen mammaan ja pappaan ja huomautuksella kuinka erinomaisen järkevätä olisi, jos Pluffles veisi morsiamensa Englantiin.