Se on sääntö; tietysti täytyy olla olemassa poikkeus, jonka nojalla se voidaan todistaa. Moriarty oli juuri tuo poikkeus.
Hän oli siviili-insinööri ja hallitus oli erinomaisella ystävyydellä lähettänyt hänet vallan yksin etäiseen piirikuntaan, jossa hänellä ei ollut muita puhetovereja kuin alkuasukkaita ja sangen paljon työtä toimitettavana. Hän toimitti virkaansa kunnollisesti ne neljä vuotta, jotka hän oli vallan yksin; mutta hän tottui vähitellen juomaan salaa ja yksinään, ja hän palasi erämaasta vanhempana, kuluneempana ja kuihtuneempana kuin olisi voinut odottaa tuollaisen yksinäisen elämänkään perästä. Lukija ehkä tuntee sananparren, jossa sanotaan, että jos mies on ollut enemmän kuin vuoden erämaissa, niin hän ei enää tule entiselleen koko loppu elämässään. Ihmiset otaksuivat, että Moriartyn omituisiin tapoihin ja alakuloiseen mielialaan oli syynä tuo pitkä yksinäisyys ja sanoivat, että siinä sen nyt näkee kuinka hallitus turmelee parhaimpien miestensä tulevaisuuden. Moriarty oli saavuttanut erittäin hyvän maineen siltojen ja sulkujen rakentajana, mutta hän tiesi, että hän joka ilta viikosta läheni lähenemistään hyvän maineensa loppua maistelemalla konjakkia ja liköörejä ja muuta semmoista roskaa. Hänellä oli vahva ruumis ja hyvät aivot, muutoin hän olisi jo murtunut ja kuollut kuin sairas kameeli erämaassaan, niinkuin moni häntä parempikin mies usein ennen häntä oli murtunut.
Hallitus komensi hänet Simlaan, kun hän oli päässyt erämaasta; ja hän läksi sinne aikoen pyrkiä ensimmäiseen avonaiseen virkaan. Sinä seurailukautena Mrs. Reiver — lukija ehkä vielä muistaa hänet — oli valtansa kukkuloilla ja moni mies huokaili hänen ikeensä alla. Kaiken pahan, minkä voi sanoa, olen minä jo sanonut Mrs. Reiveristä toisessa kertomuksessa. Moriarty oli komeavartaloinen, kaunis ja hyvin harvapuheinen ja hän koetti hermostuneen huolellisesti aina olla naapurilleen mieliksi, ellei hän sattunut vallan vaipumaan omiin synkkiin mietteisinsä. Hän säpsähti kovasti kuullessaan äkkinäisen melun, taikka jos joku odottamatta sanoi hänelle jotain, ja jos tarkasteli häntä, kun hän joi lasin vettä päivällisiksi, saattoi huomata, että hänen kätensä vapisi hiukan. Mutta kaikki tämä luettiin hermostumisen syyksi ja tuota hiljaista, tasaista "pulp-pulp-pulp", ja taaskin "pulp-pulp-pulp", kun hän oli yksinään omassa huoneessaan, ei kukaan koskaan kuullut. Ja se oli tosiaankin ihmeellistä siihen nähden, että jokaisen yksityiselämä on yleisön omaisuutta Intiassa.
Moriarty ei joutunut Mrs. Reiverin seurapiiriin, sillä hän ei viihtynyt siinä seurassa, vaan Mrs. Reiver itse sai hänet valtaansa ja hän polvistui Mrs. Reiverin jalkain juureen ja palveli häntä kuin jumalatarta. Se tuli siitä, että hän oli tullut suorastaan erämaasta suureen kaupunkiin. Hän ei voinut arvostella asioita järkevästi eikä käsittänyt millainen mikin henkilö oli.
Mrs. Reiver oli kylmä ja jäykkä, mutta Moriarty sanoi hänen olevan ylevän ja arvokkaan. Mrs. Reiver oli typerä eikä voinut keskustella sujuvasti, mutta Moriarty sanoi, että hän oli vaatimaton ja kaino. Mrs. Reiver kaino! Mrs. Reiver oli liian kelvoton ansaitakseen kunnioitusta ja arvonantoa keltään, mutta Moriarty ihaili häntä etäältä ja varusti hänet kaikilla Raamatun hyveillä ja useimmilla Shakespearen.
Tuo suuri, tummaverinen, hajamielinen mies, joka oli niin kovin hermostunut, jos poni sattui juoksemaan hänen perässään, liehui Mrs. Reiverin liepeissä ja punastui ilosta kun tämä joskus suvaitsi sanoa pari sanaa hänelle. Hänen ihailunsa oli ankaran platoonista laatua; muutkin naiset sen huomasivat ja myönsivät. Hän ei liikkunut Simlan seuraelämässä ja siitä syystä hän ei kuullut mitään pahaa ihanteestaan; joka oli hyvä. Mrs. Reiver ei välittänyt hänestä erittäin; hän vaan piti huolta siitä, että Moriarty oli hänen ihailijaluettelossaan ja hän kävi silloin tällöin ratsastamassa hänen kanssaan näyttääkseen vaan, että Moriarty oli hänen omaisuuttansa, jonka hän koska tahansa saattoi ottaa huostaansa. Moriarty lienee puhetta johtanut koko ajan, sillä Mrs. Reiverillä ei varmaankaan ollut paljoa sanomista hänen kaltaiselleen miehelle; ja sekin vähä, jonka Mrs. Reiver sanoi, ei mahtanut olla kovin järkevätä. Moriarty uskoi vahvasti, että Mrs. Reiverillä oli vaikutusvaltaa häneen — ja syystä hän sen uskoikin — ja tämä usko vaikutti sen, että hän vakavasti koetti luopua tuosta paheesta, josta hän yksin vaan tiesi.
Hänen kokemuksensa tässä taistelussa mahtoivat olla omituisia, mutta hän ei milloinkaan kertonut niistä. Joskus hän saattoi olla maistamatta mitään muuta kuin vettä koko viikon ajan. Sitten jonakin sateisena iltana, kun häntä ei oltu kutsuttu minnekään vierailemaan ja hauska valkea hulmusi uunissa ja kaikki oli niin kodikasta, hän saattoi istautua alas ja iltansa kuluksi ruveta maistelemaan pullostaan vähä väliä, samalla kuvitellen, kuinka hän tekisi parannuksen tulevaisuudessa, kunnes hän vihdoin täydessä humalassa heittäytyi vuoteelle nukkumaan. Hän kärsi kovasti seuraavana aamuna.
Eräänä iltana tapahtui ratkaiseva loppuisku. Moriarty oli levoton mielessään kun hänen parantumiskokeensa, joitten tarkoituksena oli kohottaa häntä niin, että hän "ansaitsisi Mrs. Reiverin ystävyyden", olivat niin huonosti onnistuneet. Viimeiset kymmenen päivää olivat olleet hyvin vaikeita ja vihdoin ne päättyivät siten, että hän nyt sai kärsiä seuraukset puolen neljättä vuoden ryyppäilemisestä delirium tremens puuskana, joka oli hiljaista laatua. Se alkoi synkillä itsemurhan mietteillä ja sitten seurasi hysteerisiä kohtauksia ja vihdoin hän rupesi täydellisesti hourailemaan. Kun hän istui tuolillaan uunin edessä taikka kuljeskeli edes takasin huoneessaan nyppien nenäliinan palasiksi, niin saattoi kuulla, mitä hän oikeastaan ajatteli Mrs. Reiveristä, sillä hän houraili hänestä ja omasta lankeemuksestaan melkein koko ajan, vaikka hän väliin sekoitti muutamia tie- ja vesirakennuslaskuja samaan ajatusvyyhteensä. Hän puhui ja puhui ja yhä vaan puhui kuiskaten hiljaa itsekseen, eikä kukaan voinut saada häntä vaikenemaan. Hän näytti aavistavan, että asiat nyt olivat nurin, sillä hän koetti pari kertaa koota ajatuksiaan ja neuvotella järkevästi tohtorin kanssa, mutta hänen oli vallan mahdoton hallita mieltään ja hän rupesi taas kuiskailemaan onnettomasta kohtalostaan. On vallan kamalata kuulla aikamiehen lavertelevan kuin lapsi kaikesta semmoisesta, jonka mies muutoin tavallisesti pitää syvimpänä salaisuutenaan. Moriarty paljasti koko sielunsa jokaiselle, joka sattui olemaan hänen huoneessaan kello puoli yhdestätoista illalla kello neljännestä vaille kolmeen seuraavana aamuna.
Siitä, minkä hän sanoi, saattoi ymmärtää kuinka ääretön vaikutusvalta Mrs. Reiverillä oli häneen ja kuinka perinpohjin hän tunsi oman lankeemuksensa. Hänen kuiskauksiansa ei tietysti voi tässä kertoa; mutta ne olivat hyvin opettavaisia — ne kuin näet osoittivat erehdykset hänen laskuissaan.
Kun pahin puuska oli mennyt ohi ja Moriartyn harvat tuttavat surkuttelivat häntä, kun tuo paha erämaan kuume oli niin kovasti masentanut hänen, silloin hän vannoi pyhän valan itsekseen ja liittäytyi taas Mrs. Reiverin seuraan vuodenajan loppuun saakka, ihaellen häntä hiljaa ja hartaasti kuin taivaan enkeliä. Sittemmin hän rupesi ratsastamaan — oikeen täydellä todella ratsastamaan — joka oli varma merkki siitä, että hän oli parantumassa päin; ja nyt saattoi jo lyödä rämähyttää ovenkin kiini, eikä hän kumminkaan hypähtänyt seisaalleen säikähtyneenä. Sekin taas antoi toivon aihetta.