Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke, jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.
"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe meitä."
Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.
"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"
Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.
"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat, saat nähdä."
Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä ampuessa.
"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.
"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten Jakininkin.
"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin, jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta. "Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut kuhnus. Oikealle — mars!"