He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä — pakeni sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen — ampumavarat olivat lopussa — ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita. Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and Aft'in" liikkumilla.
Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.
"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja siinä heidän palkintonsa.
Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and Aft" ei hiiskunut sanaakaan.
He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.
"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät takaisin".
"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."
"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali, everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä. Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki." Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat. Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat — myöhemmin — olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy sääliksi."
Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.
"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat — niin tarkoin kuin suinkin, olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.