»Luolassa on Pikkulapsi. Se on uusi ja punainen ja paksu ja pieni, ja
Nainen on siihen hyvin ihastunut.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »mutta mihin Lapsi on ihastunut?»
»Se pitää esineistä, jotka ovat pehmeät ja kutittavat sitä», sanoi Yölepakko. »Se pitää mielellään lämpimiä esineitä käsissään, kun se nukkuu. Se pitää siitä, että sen kanssa leikkii. Kaikesta sellaisesta se pitää.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »nyt on minun aikani tullut.»
Seuraavana iltana Kissa kulki läpi Vetisten Villien Viidakoiden ja kätkeytyi luolan läheisyyteen aamuksi, jolloin Mies ja Hevonen ja Koira menivät metsälle. Naisella oli sinä aamuna hyvin kiirettä ruoanlaitossa ja Lapsi huusi ja esti häntä. Sentähden hän kantoi sen luolan ulkopuolelle ja antoi sille käteen piikiviä, jotta se leikkisi niillä. Mutta kuitenkin se huusi yhä.
Silloin Kissa ojensi pehmeän käpälänsä ja taputti lapsen poskea, niin että Lapsi rupesi jokeltamaan iloisena ja Kissa hieroi itseään sen paksuja polvia vastaan ja kutitti lihavan leuan alle hännällään. Ja Lapsi nauroi, ja Nainen kuuli sen ja hymyili.
Silloin Yölepakko — pieni ylösalainen Yölepakko — joka riippui luolan sisäänkäytävän seinässä sanoi:
»Oi Emäntäni ja Isäntäni Vaimo ja Pojan Äiti, Villi Eläin Villeistä
Viidakoista leikkii niin ystävällisesti Lapsesi kanssa.»
»Siunattu olkoon se Villi Eläin, kuka se lieneekin», sanoi Nainen suoristaen selkänsä, »sillä minulla oli paljon tekemistä tänä aamuna ja se oli minulle hyödyksi.»
Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuivunut hevosennahka alas — ropsis! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen; ja kun nainen nosti sen ylös, niin katsoi — Kissa istui tyytyväisenä luolassa.