Silloin Nainen tuli kovin, kovin vihaiseksi ja päästi tukkansa irralleen ja pani enemmän puita tuleen, ja otti lampaan lapaluun esiin ja alkoi tehdä Loihtua, joka estäisi häntä sanomasta kolmatta sanaa Kissan ylistykseksi. Se ei ollut Laulava Loihtu, se oli Hiljainen Loihtu ja lopulta luolassa oli niin hiljaista, että pikkuruinen hiiri ryömi nurkasta esiin ja juoksi poikki lattian.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »onko tuo hiiri osa loitsuasi?»
»Uijui! Hush! Ei suinkaan!» sanoi Nainen ja hän pudotti luun ja hyppäsi tulen luona olevalle jakkaralle ja nosti hyvin nopeasti tukan ylös, sillä hän pelkäsi hiiren alkavan ryömiä sitä pitkin.
»Ahaa», sanoi Kissa, joka katseli, »eipä taitaisi olla vahingoksi, vaikka söisin hiiren?»
»Ei», sanoi Nainen palmikoiden tukkaansa, »syö se pian, niin olen sinulle kiitollinen.»
Kissa loikkasi ja otti pienen hiiren kiinni ja Nainen sanoi:
»Paljon kiitoksia! Ei Ensimmäinen Ystäväkään osaa pyytää hiiriä niin vikkelästi kuin sinä.»
Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä oi Rakkaani, tulen luona oleva Maitoruukku meni kahdeksi kappaleeksi — rats! sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen, ja kun Nainen hypähti jakkaralta katso! — silloin Kissa latki lämmintä, valkoista maitoa, jota oli toisessa ruukun puolikkaassa.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »minä tässä olen, sillä sinä olet sanonut kolme sanaa ylistyksekseni, ja nyt minä saan juoda lämmintä, valkoista maitoa kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
Silloin Nainen nauroi ja antoi Kissalle kupillisen lämmintä maitoa ja sanoi: