Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla. Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee rotakolliaan hakemaan.
— Joutaa tulla, ajatteli, nyt kun olen jo virkakirjeistä ja muista kuitti.
Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.
— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa ihan minun ikkunani alla likaamassa?… Hän hypähti ylös, vaan ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja, puoleksi herra.
— Jassoo… Terve terve!… Pakkanen?
— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No, kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.
— Ei juuri…..vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota.
Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!
— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta kapsutteli tupaan.
— Tuota oritta minä tarkotin. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin mattoa pitkin.
— Pöystisestä se nyt tulee rikas mies.