Vallesmanni töytäsi vielä kerran rapuille.
— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi, ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi…. Kuule, eläpäs aja! Voit tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se mies… Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko nätti affääri!
Hän nauraa hikratti mielissään ja hykerteli käsiään.
Nyt pääsi kauppalanko vihdoin lähtemään ja hän lähtikin komeasti.
Kasvia tutkimassa.
Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen, etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa, eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?…. Ei, taivas on pilvetön, ihan puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu hengen hievahdusta…
Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö. Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma palmikko… Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa päätään…. Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!… Hän hypähtää maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon piennarta metsään päin… Silloin kajahtaa saunan luota hänen jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta alallasi.
— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.
Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa, poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.
— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä…