— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään kuin ei koskaan!
Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen vilppaan virkeytensä.
— Mitä sinä katsot? hän sanoi nauraen ja koetti olla väliäpitämätön.
— Sinua!
Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne hellinä, lämmittävinä, ihailevina…. Hän koetti nostaa silmiään ja katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi hiljaa:
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!
Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden…
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!