Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli, ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen polvekkeesen istumaan.
— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä… Katsos!… Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun vänkkyräraukkani…
— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja vielä… Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa…
— Mitäs männyt ovat? keskeytti tyttö.
— Ne ovat miehiä, käytännöllisiä, jokapäiväisiä…
— Vaan kuuset sitten? Nehän ovat niin kauniita…
— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa.
Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun…
Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja taas silmiä ja väliin punasia huulia…
Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.
— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä vakavuudessaankin.