— En. Mikä sitte?
— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa… ja hän lateli pitkälti latinaa, josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat…
— Mitä se on?
— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin sinut Parnassolle…
Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi…
Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet rintaansa.
— Saanko suudella sinua?
— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla. Hänenkin teki mieli…
— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen olkaansa ja katseli häntä hymyillen.
— Et, hän kuiskasi, vaan silmänsä olivat niin äärettömän halukkaat.