Ylioppilas painoi päänsä lähelle, aivan lähelle.
— Suutele nyt minua kerran, yhden ainoan kerran, hän rukoili.
— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.
Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon mäkitietä ylös.
Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt… hän muisteli.
— Mitä maisteri siinä etsii?
Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.
— Ilman tässä vain — tutkin kasvia.
Hän nousi ylös ja lähti astuskelemaan yhä tuo autuas hymyily kasvoilla.
— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli renki mielessään.