Työtönnä.
Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.
Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa; pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.
Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta varjelemassa.
Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.
Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan…. ei ollut kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein tullut?… Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois. Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin… ja oikein suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?… Minkäpäs tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa, eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä… ja leipää…
Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.
— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta, oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?…
Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi käsivarsillaan sydänalaansa.
Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne aina niin huolettoman näkösiä… Marikin niin iloisena hiipotteli sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa hyyrinkin… Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!