Tyttö oli aivan huumauksissa, punasena kuumuudesta ja muusta — ja hänen aivojensa läpi välähti ajatus: yhtä paria huulet.
Ström nosti käden lähelle silmiään, tarkasti sormessa riippuvaa sokeria, joka oli kirkasta ja venyvää.
— Hyvä on!
Hänen liikkeensä olivat nopeat ja varmat heilauttaessaan kattilan reijältä ja sitä tukkiessaan; vaan vasemmalla kädellään hän yhä piti tyttöä kiinni.
Sitte hän kääntyi ja ennenkun tyttö tiesikään oli häntä suudeltu, niin nopeasti, ettei hän ennättänytkään huomata, olivatko "ne" yhtä paria ja sentähden hän ihan arvelematta ojensi suunsa esille, ja Ström suuteli häntä toisen kerran.
Vaan ei hän vielä sittenkään puotiin palatessaan tietänyt ihan varmasti, oliko heillä yhtä paria huulet. Hän ei ymmärtänyt, siinä se oli… Vaan kyllä ne taisivat olla!
Hän oli kuin huumauksissa ne päivät ja kysyi lakkaamatta itseltään, olivatko ne vai eivätkö olleet, eikä saanut varmaa vastausta.
Kihlauspäivänään hän sen kumminkin jo lienee tietänyt, sillä hän ei näyttänyt enää yhtään niin syvästi ajattelevalta kuin joskus ennen ostajille leipiä antaessa. Iloselta vaan!
Vuoltio oli laittanut heille kuuliaislahjaksi hohtavista sokerilangoista kiedotun linnunpesän, jossa oli dragantti-taikinasta tehtyjä valkosia munia, ja pesän % laidalle linnun — harvinaisen hyvästi muodostetun sokerileipurin työksi — ja linnun suuhun paperin, johon oli kirjoitettu: kestäköön onnenne!
Se oli hienon hieno pisti, sillä Ström oli huikentelevainen luonteeltaan ja juopotteleva, mutta sitä ei kukaan silloin huomannut.