Täperän Heikki.
Eipä ollut Täperän Heikki syönyt moneen vuoteen niin hyviä ruokia kuin mennyt-talvena. Ei sitten kuin lähti kotikyliltä Annansa kanssa. Koko perhe, yksin vanha vaarikin, rupesi näet kovaksi siitä, että Heikki kosioi Virsu-Mikon Annaa. Mutta Heikki oli luvannut ottaa Annan ja hän otti Annan, vaikkei tytöllä ollut kunnon körttiä päällään. Ja laiskaksikin häntä mainittiin… Vaan kyllä hän silti keitti, kun Heikki antoi keittämistä.
Keittämistä — niin mitäpä niistä. Keitottakin se roppikunta tuli aikaan. Jos sai kerran viikossa halkoperuja, oli hyvä. Tiesihän Anna Heikin tienaavan hyvät päiväpalkat, mutta otappas. Anna kun oli kerrankin pyytänyt rahaa ostaaksensa puolipitoiset kengät, sanoi Heikki vaan: ei niitä semmosia tarvita. Enemmältä Anna arveli, että jos tuo lie salajuoppo, mutta pian hän sen huomasi ihan perättömäksi. Sinne ja tänne hän arssiloi ja luuli viimein arvanneensa asian. — Vanhoja velkojapa sillä täisikin olla! — hän sanoi itselleen. Velkaa on, ja Kuittisen Jussille vielä. Sinnepä aina lähti tilin saatua. Kyllä hän tosin toi niiltä matkoilta jauhoja tai muuta, mutta eihän se semmonen summa mitenkään niin vähiin mennyt. Viiteenkymmeneen markkaan oli aina kuukauden lopulla, joskus vähän päällekin.
Ja Heikki kulki edelleen metsässä, kaatoi honkia ja karsi latvoja. Joukko retusti mukana, milloin milläkin pitäjän kulmalla. Kun ei heillä vakituista olopaikkaa ollut, niin Heikistä oli saman tekevä, missä he olivat. Kunhan aika kului.
Mutta toisen talven aikana rupesi Annasta tuntumaan, että Heikin mielestä mahtoi aika kulkea hyvin hitaasti. Usein hän mainitsi, että tuo tukkilaisena olo alkoi jo maistua puulle. Annan pisti oikein vihaksi, kun hän maata kutmotti tuvan penkillä pitempään kuin muut miehet, vaikka aina ennen oli ensimmäinen.
Siksipä Annaa kummastutti, kun hän yhtenä aamuna ylös noustuaan kuuli, että Heikki oli jo aikoja lähtenyt kirkolle. Kuittisen Jussilta oli eilen tullut sana, mutta ei hän sitä niin kiireiseksi arvannut.
Vasta toisena päivänä Heikki ajoi kotiin. Kenen lie tullut kyläläisen reessä. Ja hän oli niin oudon näkönen ja hänellä oli niin kummia kaluja matkassa, että jos oli toinen mies, niin olisi saanut juopuneen nimen. Oli sillä havurauta ja kaksi uutta kirvestä ja pulskat hevosvaljaat.
— Kenenkä nuo ovat? — kysyi Anna, kun Heikki laittoihe kirveitä tahkoamaan.
— Kenenkäpä muun kuin minun.
— Elä joutavoi…