— Niin, niin! Nämät ovatkin nyt tärkeimmät pääkappaleet tässä sakramentissa.
Sinä iltana Heikki sitten puhui Annalle, että hän nyt oli ostanut talon, Täperän perintötalon Keiteleenpohjasta. Oli antanut kuusisataa käteistä rahaa ja veli Junno ja Kuittisen Jussi olivat taanneet lopun hinnan. Sitä rahaa hän oli niin kauvan säästänyt. Arvasihan hän, että kyllä veli Junno leppyy, kun hän talon hommiin rupeaa. Ja niin kävikin. Ei yhtään empinyt, kun takaukseen pyydettiin. On se oma suku sentään vähän nöyrempätä avunkin antoon kuin ventovieras, vaikka sitä väliin suututaankin.
— Sitähän se on, — myönsi metsävahtikin, jonka mökissä he nyt asuivat, — mutta kyllä taisi olla Täperäisellä nyt rahan hätä, kun antoi talonsa niin helppoon hintaan.
— Sanoivat jo vallesmannin siellä käyneen kirjoittamassa lehmät ja kaikki…
— Mutta mitenkäs? Minä muistelen kuulleeni, että siinä talossa on intekki.
— Eikä ole. Eipähän Kuhmoniemen kauppamies virkkanut siitä mitään.
— Kunhan ei vaan lie. Milloinkas kauppamiestä on puhuteltu?
— Illalla minä siellä pistäysin ja kyllä kait Kuhmolainen sen tietää…
— Kyllä kait. Mutta eiköhän olisi sentään hyvä kysyä pastorilta.
— Saishan tuota kysyä, — lupasi Heikki. Mutta huomenna hän taas meni
Kuittisille, jossa puumerkit pistettiin, ja sitten se asia unohtui.