Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.
Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.
Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin. Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.
Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.
Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin, mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla. Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan, mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. Siellä ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki rouhaistu pilari. Muuta ei mitään… Kaitasimmalla kohdalla kulkee suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän sopisivat väritykseen.
— Huhui!
Ei kuulu ketään… mihin lienevät kaikki joutuneet…
— Huhui!
Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.
Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen, pitkän, soivan: huhu-i!