Ristolan Miina.
Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa. Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas läntiselle taivaanrannalle.
Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut, toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan lyyhistetyn varren alta.
Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua — kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:
— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle taitaisi tehdä hyvää!
Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.
Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja nauroivat salaa.
Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi, ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa, yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena, jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein meillä asialla.
Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.
Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan, sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana. Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan, valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat vielä.