Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.
Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu, - oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä…
Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää. Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut, että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!
Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt maalauttaa huoneet…
Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat, tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.
Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin, kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle, missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.
— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt, sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä, olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja, saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa…
— Ei minulle tule kylmä.
Hän nousi ylös ja nosteli nikulia kuhilaaksi.