Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso, hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa. Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.
— Kuule Miina…. Miina lähtis nyt pois, kun täällä on niin kovin kylmä.
— Kyllä minä kohta, täytyy nämä ensin…
Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.
— Kuule Miina,… huomenna menee tämminkiaika umpeen…. Eiköhän olisi parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin äkkiä.
Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi ajatellut: ettäkö sinäkin?
— Niin, lapsen tähden, lisäsin hiljaa.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille käsilleen.
— Sanoihan veli Matti, ettei minulla…. eikä Innalla ole hänestä elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä sittenkään…
Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä sellainen määrä ylpeyttä?… Tuskin, sitä ei mikään osoittanut… Vai häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää…