— Miks'ei?
Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä vastin:
— Sureehan sitä hänkin.
Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!
Pollen kuolema.
Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten pystyyn.
— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa tallissa, ja talutti ulos.
Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.
Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset askeleensa otti.
— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen, mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.