— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin alamielisyys kuvastui.
— Noustaan tähän kivelle, mamma.
Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli nauraen kädestä vetänyt.
Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli taas surulliseksi.
— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle parka, siellä on sinun hautasi… meidän kaunista Pollea ei ole kohta enää.
— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä sitä sitten koetin pitää hyvänä… Monta kertaa päivässä minä kävin tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.
— Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin…
— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti säikäytti…. Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin säikähtänyt…. Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä pihalle kun Polle oli irti.
— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi vähän…
Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.