— Ilman minä sanoin. Omansahan se on tuo hevonen kuitenkin. Ja hyvähän tuo on, että jää edes koni, kun kaikki muu menee.
— Mitä ihmettä?
— Ettekö te ole kuulleet? Joka oli intekissä, Täperän talo, ja nyt se menee. Heikki saa pyyhkäistä käsiään ja lähteä taas kirves olalla metsään. Olivatkin ne tyttäret niin komeita ja varastivat kuulemma isäänsä…
— Hyvänen ihme! Noh, kenen velasta se menee?
— Meidän saamisestahan se menee. Oli toki mainio asia että mieheni sai siitä intekin…
— Tule vähäksi aikaa puotiin! — sanoi kauppias puodin ovelta ja lähti kannu kädessä makasiiniin.
Totta oli että Täperä piti myötämän entisen isännän velasta ja Heikillä oli taas lähtö edessä. Nyt hän oli tullut kirkolla käymään ja kun hän sitoi kiinni hevostaan, oli hänellä melkein selvä aavistus siitä, mitä varten hän sen sitoi Kuhmoniemen puodin seinukselle. Hän tahtoi sanoa kauppamiehelle sanan sanasta, koska se salasi intekin häneltä.
— Tuossapa tulee Täperän Heikki, — sanoi eräs mies puodin lasista katsoen, — eli eihän tuo enää ole Täperän Heikki.
— Niin, kyllä siinäkin meni miehen työ kuin suden kulkkuun.
— Ilman edestä hän luulikin sen saavansa, -pauhasi kauppiaan rouva kääriessään vaatetta paperiin. Ei suinkaan taloa vielä meidän pitäjässä sen verralla anneta. Tuon olisi oivaltanut, jos vähänkään ymmärrystä oli, mutta Heikki meinasi ostaa viidellä pennillä makeisia ja syödä oikein…