Heikki oli tullut puotiin. Väki tiesi sääliä murhetta ja vastoinkäymistä ja katseli vakaisena Heikkiä, joka seisoi oven suussa. Heti näki, että hän oivalsi kenestä Heikistä rouva sellaisen vertauksen teki.
— Eipä Heikki, — hänen kulkussaan kähisi niin kummasti, — eipä Heikki ollut niinkään pöllö kuin luulet! — hän sanoi ja astui tiskin luo. Ymmärsipä kysyä sinunkin mieheltäsi sitä asiata, mutta mitäs, tämä oli liiaksi kavala sanomaan suoraan. Saat vaan sanoa miehellesi, että kyllä hän on aika roisto. Sano se! että niin sanoin minä, entinen Täperän Heikki.
Kamarin ovi narahti. Siellä kuunteli naapurin rouva. Kauppiaan rouva lensi punaiseksi, heitteli siinä kapineita äkeissään ja puhui ruotsia ystävälleen. Puhui, että jos tuo olisi haukkumisesta tämmyytettävä…
— Niin, niin se on! Koiran työn teki… ärjyi Heikki. — Va seija tu saivarkorva; komme hit latohoo, lansveken rusinasoppa, — jami Heikki. — Mutta kyllä sen vielä tilinpäivänä muistaa. —
Kello kilahti ja rämisi vielä ison aikaa, kun Heikki paiskasi puodin oven kiinni. Puodissa oli niin hiljaista hetken. Toiset häpesivät rouvan puolesta, toiset sähähtivät nauruun, mutta taukosivat kohta, puistivat päätä ja lähtivät äänetönnä ulos.
Mutta Heikki ajoi käyden pitkää ylämäkeä. Hän katsoi pulskan ruunansa pitkää häntää, kun se tahdissa heilui käynnin mukaan. Siinä hän istui paukkulaudalla ja kuunteli tiukuja, jotka helähtivät, joka kerta kun hevonen sujakasti astui. Silmänsä oli kuiva, mutta ehken sydän itki, kun hän ajatuksissaan näki itsensä ja ruunan tukkimetsässä, syvässä lumessa, eukon kestinä metsävahdin savupirtissä ja tyttäret vieraan käskettävänä, maailmalla yksin. Hänellä toki oli ruuna, mutta ne toiset…
Yksistä puolin.
Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mikä mihinkin nurkkaan levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä "seinähirsiä", että korina kävi.
Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää. Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laidimmaiseksi. Eikä rengännyt hänenkään kauan unta houkotella. Jos olivat uupuneita kirkon tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.
Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla, kämmenet taapäin, ja kupu pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.