Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa. Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin "portsuunia", alkoi kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki malttanut olla tokasematta:
— Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa paistettiin.
Ukot nauroivat, mutta Raha-Matti sävähti vähän.
— Ja Matti lupasi minulle villakouran, — jatkoi kokki, — palkaksi, etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän leipomauunissaan kärventää.
Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan, perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin, kun hän hevosjauhot tallista otti… mokomatkin lisut.
— Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki nyt tuumii.
— Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen. Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti rohkasi mielensä ja sanoi:
— Saat kuin saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa yksistä puolin.
— Niitä ei mahtane paljoa olla, tuumi joku joukosta.
— Yksistä puolin, — sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä lähteeltä noutamaan, ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen — tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!